30 %

Olen ollut aina ylpeä siitä, että kirjoitan.

En ole aina ylpeä siitä, mitä kirjoitan.

Hei sinä!

Sonja Heikkinen kirjoitti taannoin blogissaan Sanoitettuja hetkiä omasta matkastaan kirjoitusharrastuksen parissa. Hän kertoo blogikirjoituksessaan Kirjoittamisesta ja ylpeydestä, kuinka hän on hitaasti opetellut olemaan ylpeä harrastuksestaan ja astumaan niin sanotusti kirjoituskaapista ulos. Minä itse rikoin kuluneella viikolla virallisesti 30 % rajan romaanikäsikirjoitukseni Kaikuu tuntureilla ensimmäisestä läpikirjoituksesta. Olen kirjoittanut 21 000 sanaa tavoitellusta 70 000 sanasta.

Sonjan blogikirjoitus ja ensimmäisen välietappini saavuttaminen saivat minut pohtimaan omaa identiteettiäni kirjoittajana, sekä ylpeyttä ja epävarmuuksia, joita siihen olen huomannut liittyvän. Haluan kertoa teille kokemuksistani ja toivottavasti löytää ihmisiä, jotka kamppailevat samanlaisten ajatusten kanssa.

MINÄ OLEN YLPEÄ

Minä en ole ollut koskaan siinä myyttisessä kirjoituskaapissa, jonne pienet kirjailijanalut piiloutuvat aurinkoa ja kevätsateita pakoon. Minä kasvoin perheessä, jossa luovaan tekemiseen aina kannustettiin. Tein mitä tahansa – piirsin, lauloin tai kirjoitin –, vanhempani rohkaisivat minua jatkamaan. ”Älä pidä kynttilää vakan alla” on jotain, mitä äitini on toistellut minulle kyllästymiseen asti – enkä minä ole pitänyt.

Kun esittelen itseni ensimmäistä kertaa uusille ihmisille, kerron aina, että harrastan laulamisen ja piirtämisen lisäksi myös kirjoittamista. Olen kertonut jokaiselle, joka vain on pysähtynyt kuuntelemaan, millaista tarinaa tällä hetkellä kirjoitan ja mitkä ovat tavoitteeni romaanikäsikirjoitukseni suhteen. Olen saanut paljon kannustusta, enemmän kuin olisin voinut toivoa, ja itsevarmuutta. Minä aion tavoittaa unelmani. Minä haluan kirjoittaa tarinan ja jakaa sen maailmalle. Katso! Tässä minä olen, tähän minä olen sydämeni pistänyt.

Ja silti…

MINÄ OLEN EPÄVARMA

Epävarmuus on rutto. Se yltää aina tarinanideoistani itse tekstini tekniseen puoleen. Jos toisina päivinä olen tyytyväinen tekstini laatuun, pidän ideoitani enintään keskinkertaisina. Toisinaan tunnen oloni idearikkaaksi, mutta kaikki, mitä kirjoitan paperille, inhottaa minua enemmän kuin pitkään märässä seissyt roskasäkki (tai ne surullisenkuuluisat varpaat). Joskus minua suoranaisesti hävettää puhua tarinoistani, koska mielessäni tiedän, etteivät ne oikeasti ole hyviä. Ja luoja armahda, jos vahingossa lipsautan kirjoittavani myös fanifiktiota!

30 %:n kirjoittaminen tuntui paikoin henkisesti raskaalta. Minua huolettaa, että työ, jonka olen tehnyt ja tulen tekemään romaanikäsikirjoitukseni eteen, meneekin kaikki hukkaan. Pelkään, että kirjoitusyhteisö, joka on antanut minulle itsevarmuutta kurotella kohti unelmiani, kääntää minulle selkänsä, jos kasvan liian korkeaksi. Tavoittelenko jotain itseäni suurempaa?

Ehkä epävarmuus kuuluu luovan ihmisen luontoon. Ehkä jokainen, joka versoo sydämestään jotain maailmalle, haluaa sen olevan niin lähellä täydellisyyttä kuin suinkin mahdollista. Ehkä kaikkia pelottaa antaa jotain itsestään muiden arvosteltavaksi: hellittäväksi, mutta myös maahan poljettavaksi.

Ehkä, ehkä, ehkä.


Tämä ei ole kannustava blogikirjoitus epävarmuudesta kärsiville. Jos olisi, otsikko kuuluisi kutakuinkin: Näillä kymmenellä vinkillä opit pois ihmisyydestä. Sillä jos jotain epävarmuus on minulle opettanut, niin miten sietää omaa ihmisyyttään ja sen tuomaa epämukavuutta. Minä olen kirjoittanut 30 % ensimmäisestä romaanikäsikirjoituksestani, vaikka monesti olen ollut menettää toivoni sen suhteen. Ja minä tulen kirjoittamaan siitä loput 70 % silkasta itsepäisyydestä. Minä olen ylpeä ja minä olen epävarma, mutta ennen kaikkea minä kirjoitan.

Minä vartuin siemenestä kaapin pimeässä, köyhässä maassa lautojen välissä, ja nyt katso, kun astun sieltä ulos.

Ja voi, miten aurinko täällä paistaa!


Seuraa minua Instagramissa: @jennijwrites 📷